Vaativuus, vaatiminen

Joskus tuntuu, että ihmiset ovat niin kovia vaatimaan.

Miksei voida hyväksyä epätäydellisyyttä -- vastuuaseman saavuttaneissa ihmisissä, palveluissa, tai oikein missään? Tai antaa epätäydellisyyttä anteeksi.

Ovatko vaativat tämän maailman viimeisiä humanisteja, jotka pitävät kiinni ajatuksesta maailmasta, jossa jokaisella vääryydellä on väliä, ja jokainen vääryys on hyvitettävä? Vai ovatko he jonkinlaisia hyvinvoinnin jarruja, jotka tekevät vaatimuksillaan normaalin, järkevän elämän mahdottomaksi?

Liittyykö vaativuuteen joukkopsykooseja? (Tai vaatimisesta pidättymiseen?)

Joukkopsykooseja selkeästi on olemassa. Sen huomaa, jos katselee hiemankin ympärilleen. Klik klik.

Vai onko ongelma vaativuuden sijaan syyttäminen? Vai katkeruus? Vai vastuuttomuus? Onnettomuus? Koettu oma syyllisyys, jota projisoidaan ympäriinsä? Armottomuus?

Periaatteessa on kai niin, että jos vaikka lapselta ei mitään vaadi, silloin kun hänelle asioita opetetaan, niin ei hän sitten välttämättä mitään kunnolla opikaan. Oletan.

Mutta armoton vaatiminen on kuitenkin liikaa. Tai ehkä jotkut sitten oppivat askeetikoiksi, tyytymään vähään, ja tulevat loistaviksi. En minä tiedä.

ve e kirjoitti: Koettu oma syyllisyys, jota projisoidaan ympäriinsä? Armottomuus?

Kelpaamattomuuden tunne, riittämättömyyden tunne. Kokemus muitten vaativuudesta.

ve e kirjoitti:Periaatteessa on kai niin, että jos vaikka lapselta ei mitään vaadi, silloin kun hänelle asioita opetetaan, niin ei hän sitten välttämättä mitään kunnolla opikaan. Oletan.

Mutta armoton vaatiminen on kuitenkin liikaa. Tai ehkä jotkut sitten oppivat askeetikoiksi, tyytymään vähään, ja tulevat loistaviksi. En minä tiedä.

Lapset ovat pienenä luonnostaan aktiivisia ja puuhakkaita ja tekevät mielellään kaikkea mahdollista. Vanhemmat pyrkivät aluksi toppuuttelemaan liikaa aktiivisutta, joka saattaa sitten myöhemmässä vaiheessa kostautua passiivisuutena, jolloin aletaan vaatimaan, joka taas vie asiaa huonompaan suuntaan.

Pitäisi olla kärsivällisyyttä opettaa ja ohjata pinen lapsen aktiivisuus semmoisiin juttuihin, joihin hänen rahkeensa riittävät ja kiittää hyvin suoritetusta työstä. Näin tulee aktiivisia ja itseensä luottavia ihmisiä.

No voi olla noinkin. Ehkä sitten asialleen omistautuva henkilö vähitellen alkaa vaatia itseltään itselleen sopivaksi kokemaansa asiaansa paneutumista. Ulkoiset vainoajat vain haittaisivat.

Ihan oikeasti ympäröivä yhteiskunta on aika vaativa, jos on pudonnut kelkasta. Reki ei juuri hidasta vauhtiaan, pitäisi jaksaa juosta normaalivauhtia rinnalla. Noh, työtehtävät vaikka mitoitettu "normaalin" mukaan aika paljolti.

Vaikea sitten tuntea itseään riittäväksi.

Noh, ehkä jos tuntuu, että itseltä vaaditaan enemmän kuin jaksaa, jotenkin ajattelee, että muiltakin pitää vaatia. Ja on sitten vaativa.

Luulisi, että joskus ennen ihmisille tieto, että on olemassa työtehtäviä, joissa pääsee aika helpolla, olisi ollut jonkinlainen henkireikä. Nykyisin tuntuu, että jos tulee tietoon, että joku pääsee helpolla, vaaditaan heti, että hänelläkin pitää olla vaikeaa, kun kaikilla muillakin. Työajanseuranta kaikille, ettei kukaan pääse helpolla, ja jää tarkkailun ulkopuolelle. Laiskuussynti kauas meistä! Noh, ei musta. Olemme riittäviä! Esitämme riittäviä! Olemme riittäviä! Vastaamme vaatimuksiin! Täytämme standardit! Me emme pelkää! Jahdatut huijarit ovat muualla! Hmm...